Äiti tahtoo aina mennä vähän enemmän kuin jaksaisi. Kun sairaus ei varsinaisesti näy päälle päin, muut ihmiset eivät välttämättä ymmärrä, miten paljon esimerkiksi töniminen ahtaassa tilassa voi äitiin sattua. Välillä pitää muistuttaa, että levätäkin voisi, ja pyörätuolissa voi istua sen sijaan, että sitä työntää itse.

Olemme aina olleet äidin kanssa läheisiä ja asuneet lähekkäin. Tieto syövästä oli järkytys, mutta keuhkosyöpäepäilyn jälkeen rintasyöpädiagnoosi tuntui lähes helpotukselta. Sitä pystytään sentään hoitamaan paremmin. Muutto äidin luo ja auttaminen pahimman vaiheen yli oli luonnollinen ratkaisu. Muuten olisi pitänyt lähteä selkeästi kauemmas ja olla olematta lainkaan tekemisissä.

Kun tilanne oli akuutti, en oikein osannut ajatella, että tarvitsisin itse apua. Myöhemmin se ehkä olisikin ollut ihan hyvä. Mutta ei omaisille ole kauheasti vertaistukea tarjolla. Työpsykologillakin keskityttiin enemmän siihen, miten töissä jaksaa.

On siihen jo tottunut, että meidän elämä on nyt tällaista ja näillä pitää vain mennä eteen päin. Mutta aina jos tulee jotain uutta, niin huoli nousee jälleen.