Ensimmäisellä kerralla olin kaksi viikkoa ihan shokissa. 

En tuntenut yhtään ihmistä, joka olisi selvinnyt rintasyövästä, ennen kuin työkaveri kertoi 80-vuotiaasta isoäidistään, jolla oli ollut rintasyöpä ja joka oli selvinnyt. Se oli mun ainoa valopilkku. Mulle tehtiin rinnan osapoisto ja sain sädehoitoa. Aika helpolla mä silloin siitä pääsin.

Sitten mulla kipeytyi imusolmuke soliskuopassa. Kun selvisi, että se on etäpesäke, olin ihan masentunut ja mieli alhaalla. Olin jotenkin tuudittautunut siihen, ettei se enää tule, kun oli jo 15 vuotta kulunut. Aina vaan puhutaan siitä viidestä vuodesta, vaikka aika monella rintasyöpä uusiutuu myöhemminkin. Kun syöpä tuli uudestaan samaan rintaan, ajattelin ensin, että olisi kannattanut ottaa koko rinta pois, mutta eipä sekään varmaan olisi auttanut.

Mulla oli niin kurja olo, että vain itkin joka päivä. Miehellekin sanoin, että “No niin, lähtölaskenta alkaa”. Olihan se synkkää aikaa, mutta kyllä siitä pääsi yli, kun aikaa kului. Mielialalääkkeistäkin oli apua. Söin niitä pari kuukautta ja sitten lopetin, kun pääsin taas tasapainoon. Päätin, että jatkan elämääni ja elän ihan niin kuin ennenkin, päivä kerrallaan. Elämä täytyy ottaa sellaisena kuin se tulee.

En mä nyt mitenkään kauheasti murehdi, kuitenkin erilaisia hoitoja on aika paljon. Suomi on hyvä maa: täällä on hyvät ja korkealaatuiset syöpähoidot ja kaikki saa ne. Ja onneksi tätä tutkitaan koko ajan, joten ehkä se läpimurto vielä joskus tulee.