Ensimmäisellä kerralla koin, että olin hyvässä hoidossa, että musta pidettiin huolta ja mua kuunneltiin. Mutta sitten toisella kierroksella tuntui, ettei enää ollutkaan niin. Kun omituiset kivut alkoivat, eivät lääkärit heti uskoneet, että syöpä voisi uusiutua niin pian. Sanottiin, että kyllä se siellä röntgenissä ja ultraäänessä olisi näkynyt. Vasta kun hakeuduin itse magneettikuvaan ja etäpesäkkeet todettiin, pääsin hoitoon ja tarkemmat tutkimukset lähtivät käyntiin.

Se toinen kerta oli kyllä paljon kamalampaa kuin ensimmäinen. Mutta kun lääkäri sanoi, että ymmärräthän, ettei tätä saada enää pois, niin en mä tullut surulliseksi enkä epätoivoiseksi, vaan tuli kiukku, että tämäkin vielä. Kipuja mulla on koko ajan eikä kroppa tahdo pysyä perässä, mutta kaikesta huolimatta pää voi ihan hyvin.

On tämä sairastuminen tuonut hirvittävän paljon hyvääkin mun elämään. Suhde moniin läheisiin on parantunut ihan vain ja ainoastaan, koska mä oon sairastunut. Vaikka tietää olevansa parantumattomasti sairas, niin ei se ole maailmanloppu, vaan uuden, erilaisen maailman alku. Jo siitä että saa ajaa omaa autoa itse aamuruuhkassa töihin, tulee ihan käsittämättömän hyvä fiilis, varsinkin kun on saanut tuomion, ettei koskaan enää pääse palaamaan työelämään. Ei tämä munkaan elämä aina yhtä päivänpaistetta ole, mutta pääsääntöisesti olen vain kiitollinen kaikesta. Onnellinen.